Ami siis alkoi kesällä ontumaan toista etujalkaansa. Se jo sinällään oli outoa, kun koira ei sitten nuoruusvuosien ollut ontunut. Ensin kävimme kuvissa mutta kuva oli otettu niin, että terve jalka oli päällä… Samaan kuviin tuli keuhkot. Fysioterapeutilla kävimme mutta ei mitään, tyttö ei inahtanutkaan.
Lopuksi varasin ajan Ventelälle Kankaanpäähän ja sanoin, että voitaisko nyt katsoa mikä vika on. Tämä eläinlääkäri oli ainoa, joka sai tytön ulvahtamaan… Ja kuva otettiin jalasta… Pahin löytyi; kasvain ja mahd. luusyöpä 
No matka kotiin meni itkien… En kuunaan osannut odottaa tätä. Reilun viikon nautimme täydellisen tytön kanssa mutta vaikka kuin sai särkylääkettä, lepoa ja rakkautta niin olo ei kohentunut.
Yhden päivän tyttömme oli todella väsynyt…
Niin päätin, että koska rakkaamme on saanut elää täyden elämän ilman kipuja niin päästän hänet pois ennen kuin kovat kivut tulevat. Se olisi ollut Amia kohtaan väärin, että olisi avuttomana joutunut keskellämme olemaan.
Kiitos kaikille kauniista sanoista.
Pikkuhiljaa poikien kanssa jatkamme matkaa. Koti on hiljainen ja tyhjä.
Sydän sykkyrällä luin tekstiäsi. Yalillamme oli sama tarina. Ensin epämääräistä ontumista ilman mitään syytä, jonka olisi voinut löytää. Kipulääkettä, lepoa. Parempi kausi ja taas ontumista. Teillä ei tainnut ontumatonta kautta tulla ollenkaan. Lopulta, kun Yalin veljeltä löytyi jalasta luusyöpä, halusin uusintakuvat. Siellä se oli. Syöpä. Viikon päähän varattiin uusi aika lääkärille, koska lääkäri halusi hankkia varmistuksen diagnoosille. Se viikko hyvästeltiin rakastamme. Soitettiin paljon pianoa, jota Yali niin mielellään kuunteli. Halattiin, hellittiin. Vietiin Yali metsään lempipaikoille. Nana ja Yali saivat olla yhdessä, mutta eivät riehua murtumavaaran vuoksi. Sitten tuli se ilta, jolloin menimme taas lääkäriin ja Yali lähti… Itkemättä en voi vieläkään tästä kaikesta kirjoittaa…
Pikkuhiljaa elämä jatkui, mutta erilaisena. Onneksi oli Nana, jonka kanssa saimme olla ja jota saimme halata. Nana, joka vei meitä ulos lenkille ja joka omalla rakkaudellaan auttoi meitä eteen päin.
Olen ajatuksissa luonanne Mia ja pojat!
Paljon voimia teille!
* Kiitos Hanna. Meillä Ami ei pitänyt yhtään ontumatonta päivää, siksi päätös tuli diagnoosin jälkeen melko nopeasti.
Parannusta tähän ei ole niin ihminen ei voi olla niin itsekäs, että itsensä takia jatkaisi…
Raskasta niin raskasta…
Sulo ei oikein meinaa ymmärtää mihin rakas sisko on mennyt
Rakas Mia, voimia teille kaikkille. Teit Amin kohdalta varmaan oikean päätöksen. Itse olisin päätänyt ihan samoin, vaikka see teke kipeä hengelle.
Maie ja pojat.
* Kiitos Maie, päätös oli todella raskas mutta se oli tehtävä…
Ihanaa, kun kirjoititt tämän!
Niinhän se on, että kun kasvattajan luona allekirjoittaa kauppakirjan pennusta ja lupaa kasvattajalle “viedä koiran terveystutkimuksiin ja pariin näyttelyyn”, niin samalla tulee katsoa silmiin sitä pientä pentua ja luvata sille, että sitten kun hän ei enää jaksa, hän saa mennä. Joskus se luopumisen ajankohta on vaikea oivaltaa. Vaatii paljon rakkautta ja suurta herkkyyttä ymmärtää, milloin se aika on. Ja niitä sinulla oli!
Lämmöllä teitä ajatellen, Tuija
* vieläkään en koko tarinaa pysty kirjoittamaan…
Mutta toivon, että päätös oli oikea vaikka useasti ajattelenkin toisin, mietin olisiko kuitenkin vielä päivä tai pari… tai kuukausi…
Mutta koska koko luu oli läpi asti muutoksissa niin tiesin ettei paluuta ole.
Ami taisi sitkeästi loppuun asti esittää rohkeaa… Niin sen se aina teki, etten vain minä murehtisi…
Surullisia uutisia täältä luin.
Otan osaa suruunne ja toivotan teille jaksamista.
*halaus*
Sen verran vielä tuosta, että onko ajankohta oikea, että siitä saa ulkopuolisilta kuulla monenlaista. Yali ontui ja ei ontunut ehkä puolen vuoden ajan. Tuntui vaikealta, kun mitään varsinaista syytä ei löytynyt. Lopussa se ontui koko ajan ja sittenhän syy näkyi kuvissa. Meilläkin oli niin, että Yali lähti viikon kuluttua diagnoosista, siis kun se varmistui. Saimme joiltain koiraihmisiltä kuulla, että liian aikaisin, koska se vielä söi! Olisiko siis pitänyt odottaa kamalia tuskia, jopa luun murtumista syövän vuoksi! Koiran kotiväki tietää, kun on oikea aika, koska koskaan ei tule sitä hetkeä, että rakkaasta olisi helppo luopua. Meillä kävi niin, että viimeisenä päivänä Yali oli sitten niin väsynyt, ettei meinannut jaksaa pisulenkiltä kotiin, vaikka oltiin ihan vain talon lähellä. En tiedä, mikä väsytti. Jalan kipu vai edessä oleva ero. Toki ontuminen oli kipeää ja raskasta. Yali nukahtikin lääkärissä todella pian ikiuneen eli ilmeisesti se oli kuitenkin kipeämpi ja väsyneempi kuin mitä se oli näyttänyt.
Sulolle paljon tsemppiä. Nana oli ensin ihan hukassa ilman Yalia. Makoili vain omalla paikallaan… Jospa Väinö jossain vaiheessa saisi Suloa innostettua eteen päin. *halaa teitä kaikkia*
Älä edes ajattele, teitkö oikean päätöksen. TEIT! Koira antaa kaikkensa elämänsä aikana rakkaimmille ihmisille ja lopussa on ihmisten aika anataa koiralle lupa mennä kärsimättä.
Meillä Nessa alkoi ontua jalkaansa. Välillä se oli pahempaa ja välillä parempaa. Parin viikon päästä mentiin lääkäriin ja löydettiin kipeä kohta toisen takajalan polvesta. Rimadyl-kuuri. Ehdittiin syömään muistaakseni kolme päivää, niin ei laskenut jalkaa maahan enää. Urhoollisesti silti halusi lenkille mukaan kolmella jalalla. Röntgenissä näkyi pitkälle edennyt luusyöpä. Takajalan luusta oli jäljellä enää kuori toisessa sivussa. Käytännössä se oli mennyt huonoksi tosi nopeaan ja olisi jo voinut katketa koska vain. Päätös oli raskas, mutta ei vaikea, jättää koira nukkumaan. Vähintään sen olin sille velkaa. Vieläkin on paha olla kun sitä muistelen, vaikka se jo 1,5vuotta sitten luotamme lähti.
Tsemppiä teille. Ja mukaan aurinkoisia syyspäiviäkin:)